Pääsiäinen: Kuoleman ja uuden elämän juhla
Tekstikoko: -2 -1 0 +1 +2 +3
Etusivu Sivukartta Palaute Tekstikoko: Suurenna tekstiä Pienennä tekstiä
Lohjan seurakunta - etusivulle

Pääsiäinen: Kuoleman ja uuden elämän juhla

Päivi Seger juttelee Kabriella-lehmälle.

Hyrisevä puro solisee talvellakin. Se on Päivi Segerin voimapaikka.

teksti julkaistu Lohkare 1/2017/5.4.

Päivi Segerille pääsiäinen on

Kuoleman ja uuden elämän juhla

Teksti Liisa Mantere, kuvat Antti Kähönen

Pääsiäisenä karjalohjalaisen Päivi Segerin mielessä kohtaavat kuolema ja uusi elämä. Pääsiäisenä 1989 kastettiin perheen toinen poika, joka sai nimekseen Toni Aleksi. Kolme vuotta sitten pääsiäisen kynnyksellä Karjalohjan kirkossa pidettiin Tonin siunaustilaisuus.

Kuusimetsän keskellä Hyrisevä- puro solisee uomassaan talvellakin. Se laskeutuu jyrkkää rinnettä kohti peltoaukeaa muuttuen koskeksi, jonka kohina kuuluu ajoittain maatilan pihapiiriin asti. Hiljaisuudessa humisevat suuret kuuset. Lumessa näkyy kauriin ja ilveksen jälkiä. Sudenkin on nähty liikkuvan näillä main.

Tämä on Päivi Segerin voimapaikka.

”Vaikka tulen tänne mieli maassa, vesi virtaa ja vakuuttaa, että elämä jatkuu. Kävely metsässä rauhoittaa”, hän miettii.

Maatalous- ja puutarhayrittäjä Päivi Seger tunnetaan kotiseudullaan aktiivisena ihmisenä. Hän on toiminut mm. Marttojen puheenjohtajana ja kuuluu alueseurakunnan neuvostoon ja Lohjan kirkkovaltuustoon.

Tilalla on iso lypsykarja. Päivi on valvonut yöllä, sillä LaRooma-lehmä on sairastanut jo muutaman päivän. Eläinlääkäri pohtii jo lehmän lopettamista. Emäntä avaa navetan oven jännittyneenä: vieläkö LaRooma makaa maassa? Lehmää ei näy missään. Lopulta se löytyy rehukioskilta heinää syömässä.

”Elämä voitti!” Päivi hymyilee iloisesti.

Lypsykarja pitää kiinni arjet ja pyhät. Mutta se on Segerin perheessä työ ja harrastus, vanhemmilta periytynyt. Päivi hoitaa karjaa veljensä Markun kanssa, joka asuu perheineen naapurissa.

”Mieheni Kaj, joka on kotoisin pääkaupunkiseudulta ja käy siellä töissä, sanoo, että kuljen harrastuksesta harrastukseen. En voi kuvitella asuvani kaupungissa.”

Sivuelinkeinonaan Päivi kasvattaa koristepensaita ja perennoja, joita hän käyttää viherrakentamisessa.

Kelpo poikia

Päivin ja Kajn perheeseen syntyi kolme lasta: esikoinen Miika, runsas vuosi myöhemmin Toni ja kuopuksena Hanna.

Lasten elämä oli turvallista. Pihapiirissä asuivat mummu ja vaarikin. Viikonloppuisin ja lomien aikaan taloon tulivat sijaislapset ja tukiperhelapset.

”Perin heidät tavallaan äidiltäni, kun jatkoin hänen työtään. Lapset hoitivat toinen toisiaan, koska he olivat saman ikäisiä kuin omamme. Aina riitti tekemistä. Monet olivat sisaruksia ja tulivat yksinhuoltajaperheistä. Perheillä oli kaikenlaisia vaikeuksia. Mutta lapset olivat ihania”, Päivi kertoo.

Karjatilalla tapahtuu aina jotain, ja elämässä on säännöllisyys. Kaupunkilaislapset hoivasivat eläimiä ja tutustuivat luontoon ja maalaisympäristöön, mitä Päivi pitää tärkeänä.

Omia poikiaan Päivi kuvailee aika tyypillisiksi, villeiksi mutta erilaisiksi. Elämä kulki mukavasti, kunnes Toni täytti 21 vuotta tammikuussa 2010. Hän oli juuri päässyt armeijasta.

”Muistan, miten sanoin hänelle, että nyt minun kasvatusosuuteni on tehty. Olin ylpeä hänestä. Ihan kelpo poika mielestäni.”

Sitten Toni sairastui. Ensin hän alkoi nähdä kaiken kahtena. Aivoista löytyi varjostuma, jota pidettiin aluksi sarkoidoosina. Sitä hoidettiin hurjilla annoksilla kortisonia, joka aiheutti psyykkisiä oireita.

Puolen vuoden päästä löytyi kivessyöpä, joka leikattiin. Alkoivat sytostaattihoidot, jotka aiheuttivat joka kerta psykoosin.

Siniset linnut

HUSin parhaat neurologit olivat ymmällään. Sairaus muutti koko ajan muotoaan. Lopulta ilmeni, että kyseessä oli erittäin harvinainen vasta-aineita muodostava syöpä, jota ei tunnettu Suomesta, ja Yhdysvalloistakin vain 19 tapausta.

Sairaus ja rauhoittava lääkitys lamauttivat hengitystä niin, että Toni joutui parin kuukauden tehohoitoon hengityskoneessa. Sen jälkeen hengityksen turvasi maski, jonka Toni itse asetti kasvoilleen yöksi.

”Jos hän ei sitä käyttänyt, hän oli paljon väsyneempi aamulla”, Päivi muistelee.

Päivi oppi hyväksymään muutokset, joita sairaus toi perheen elämään. Leijonaemon tavoin hän taisteli sen puolesta, että Tonilla oli kaikki mahdollisimman hyvin.

Välillä oli hyviäkin jaksoja. Silloin pelattiin shakkia ja juteltiin.

”Juhannus 2012 jäi mieleeni yhtenä parhaista. Puhuimme pitkään Tonin kanssa. Terveenä hän oli vauhdikas kaveri harrastuksineen, nyt sain oppia tuntemaan hänet uudella tavalla. Löysin pojan, jonka ajatukset olivat joskus ihmeen syvällisiä.”

Talvella 2014 Päivi näki kauniin unen.

”Unessa ensimmäisen kouluni keltaisella seinällä lentelivät siniset linnut ja ihana kirsikkapuu kukki sinisin kukin. Linnut olivat väriltään kuin sinisiipiperhoset. Se oli Tonin lempiväri.”

Päivi tiesi, että jotain kaunista tulee tapahtumaan ja ajatteli Tonia. Hän kirjoitti unen muistiin.

Viimeinen kevät

Viimeisen keväänsä 2014 Toni oli kotona. Maaliskuun lopulla oli intervallijakso Vihdissä.

”Vein hänet sinne perjantaina 28.3. Sunnuntaina 30.3. olin tullut navetasta ja soitin Vihtiin. Kukaan ei vastannut, mutta samassa puhelin soi. Itkuiselta kuulostava hoitaja kertoi, että Toni oli nukkunut yöllä pois. Poliisit olivat tulossa kertomaan meille.”

”Toni oli pyytänyt iltapalaa, jutellut hoitajan kanssa ja kysynyt, milloin äiti tulee häntä hakemaan. Sitten hän oli mennyt tyytyväisenä nukkumaan, mutta ei ollut laittanut maskia kasvoilleen. Hän nukkui yöllä pois rauhallisesti.”

Toni oli kuollessaan 25-vuotias.

Päivi kirjoitti poikansa hautajaisiin puheen.

”Muistopuhe oli minulle sisäinen pakko. Valmistelin sitä kymmenen päivää viime hetkeen asti. Sinä aikana viha ja katkeruus karisivat. Tonin sairaudelle ei pystytty antamaan ennustetta, mutta hänen kuolemansa tuli kaikille yllätyksenä. Lopulta tunsin kiitollisuutta siitä, että Toni sai kuolla niin rauhallisesti. Olin kiitollinen kaikesta, mitä hän minulle opetti.”

Päivi päätti muistosanansa Raamatun sanoihin: ”Niin pysyvät nyt usko, toivo ja rakkaus, mutta suurin niistä on rakkaus.”

Hänen mieleensä jäivät hautajaisista erityisesti viisitoista nuorta, jotka ympäröivät Tonin arkun ja laskivat jokainen valkoisen ruusun.

Päivi on kokenut, että lapsuudenusko vahvistuu oikein rajun kokemuksen jälkeen.

”Tämä oli varmaan tarkoitettu minulle kasvuprosessiksi. Tietenkin olen pahoillani, että Tonin elämä jäi elämättä, mutta hän eli hyvän elämän sairastumiseensa asti. Menettäminen muuttaa ihmistä. En ole koskaan ajatellut asioita yhtä paljon kuin kaiken tämän jälkeen. Tunnen, että näin sen vain kuului mennä. Se oli ennalta määrätty.”

”Laitoin arkkuun liinan Tonin kasvoille. Kolme kuukautta myöhemmin Miika ja Henriikka vihittiin. Kun kiinnitin kukkaa Miikan rintapieleen, ajattelin, että nämä ovat elämän ääripäitä. Mietin, kestänkö tämän. Pystynkö vielä kokemaan iloa ja elämän kauneutta? Mutta elämä jatkuu erilaisena, uudenlaisena, ja rakkaus antaa sille syvimmän sisällön.”

 

Pusula Nummi Sammatti Karjalohja Lohja