Sana-Arja Majuri kynttilänpäivä 3.2.
Tekstikoko: -2 -1 0 +1 +2 +3
Etusivu Sivukartta Palaute Tekstikoko: Suurenna tekstiä Pienennä tekstiä
Lohjan seurakunta - etusivulle

Sana-Arja Majuri kynttilänpäivä 3.2.

Kynttilänpäivän messu 3.2.2019 klo 10 Pyhän Laurin kirkossa - Arja Majurin Lähtösaarna Luuk. 2: 22-33

Täällä kirkkosalissa  palaa kymmeniä kynttilöitä. Kynttilän liekki elää saarnassani, kun sytytän neljä kynttilää valaisemaan kynttilänpäivän teemaa: Kristus, Jumalan kirkkauden säteily.

Virallinen virkanimikkeeni Lohjan seurakunnassa on 3. seurakuntapastori. Tästä asemasta käsin voin tänään yhtyä vanhan Simeonin sanoihin: ”Herra, nyt sinä annat palvelijasi rauhassa lähteä, niin kuin olet luvannut. Minun silmäni ovat nähneet sinun pelastuksesi”, ….

Sytytän ensimmäisen kynttilän.

Valo on syttynyt 2000 vuotta sitten ja minä olen saanut olla tulen kantajana papiston suksession kautta. Aina apostolien päivistä saakka sukupolvien ajan vanhempi pappi on siunannut nuoremman tehtäväänsä. Näin tapahtui minulle Mikkelin vanhassa kirkossa 1994 piispa Voitto Huotarin vihkiessä minut papiksi. Kyyneleet silmissä puin papin asun ensikertaa päälleni. Piispan lämmin kosketus jäi olkapäälleni matkaevääksi, kun hän asetti papin stolan harteilleni. Stola, joka on nyt ylläni, on vihkimyslahja seurakuntalaiselta.

Pappeus yhdistää meitä kaikkia kristittyjä, koska kastettuina olemme yleisen pappeuden omistajia. Jeesuksen vanhemmat toivat lapsen temppeliin tehdäkseen sen, mikä lain mukaan oli tehtävä. Meidät on kastettu kolme kertaa vedellä valaen ja vanhemmille on ojennettu palava kastekynttilä. Rukouksen ja siunauksen liekki. 

Nyt tekee mieli kysyä teiltä, kuinka moni teistä polttaa kynttilää muulloinkin kuin jouluna. Voitko nostaa kätesi, jos kynttilän luoma tunnelma on sinulle merkityksellinen.  Kiitos.

Minulla on tallessa viime vuosisadan alussa tehty mummoni aikainen kynttilä. Ollessani pöydän korkuinen, kynttilä joutui suuhuni. Siinä on vieläkin pienen tytön hampaanjäljet.

Sytytän toisen kynttilän. 

Tiedät, että kynttilän liekki on kuuma. Liekin sinertävällä alueella palaa vety ja keltaisessa osassa palaa hiili. Liekin alaosassa lämpötila voi olla jopa 1400 C astetta. 

Mitä kynttilän liekki kertookaan meidän uskon liekistä. Meille usko on annettu lahja, ei itse ponnisteltu tunnetila. Voimme vain tunnistaa sen lämmön hehkun, mutta sen ydin jää meille mysteeriksi. Sitä emme voi koskettaa.

Ateisti ystäväni kertoi, että häntä loukkaa, jos heidän päättelyään kutsutaan uskoksi. Järjen tuoma päätelmä ei vaadi heidän mielestään uskoa, vaan se on ajatteluprosessi, jota voi tutkia, mitata ja punnita. Hänen kanssaan keskustellessa opin erottamaan uskon ja uskomukset toisistaan. Uskon ydin on mysteeri.

Meiltä kysytään, mitä me teemme uskon lahjalla. Tänään voimme tehdä uskon varassa hyviä tekoja. Osallistumme Yhteisvastuu keräykseen. Olemme kiitollisia, kun olemme kohdanneet toinen toisemme. Jokainen kohtaaminen on jättänyt jäljen meihin, sinuun ja minuun. Olemme saaneet käydä koulua ja valmentautua elämän matkalle. Olemme voineet lukea Raamattua omalla äidin kielellä. Olemme jakaneet kokemuksiamme omalla hengellisellä äidin kielellä. Tästä kiitollisena jaamme lahjaamme, jonka olemme saaneet vain lainaksi.

Meillä kirkossa on useita herätysliikkeitä sekä pienempiä ryhmittymiä. Meillä on erilaisia tulkintoja Raamatusta. Kukaan ei voi lukea mitään tekstiä ilman tulkintaa. Jumalan sanan vahvuus on siinä että, sitä on pakko ymmärtää ajasta käsin. Mutta oma tulkinta ei voi olla toisen usko esteenä. Nyt tarvitaan kunnioittavaa keskustelua uskontojen ja suuntausten kohtaamisessa. Jumalaa ja Jumalan sanaa ei voi rakastaa lähimmäisen ohi.

Sytytän kolmannen kynttilän

Jokaisella kulttuurilla ja jokaisella ihmisellä on jotakin korotettua ja koskematonta. Siihen ei ole lupa toisen koskea. Vain asianosainen itse voi siitä puhua, sitä kuvailla ja siitä jakaa toisille. Näin löytävät samaa hengellistä murretta puhuvat toisensa ja saavat kokemuksen kannattelevasta yhteisöstä. Kun oma usko horjuu, kaverit vierellä kannattelevat. Edellä kulkeneet sukupolvet näyttävät suunnan. Hengellinen yhteisö ulottuu aistiemme tuolle puolelle. Menneen tulkinnan virrasta nousevat uudet rohkeat löydöt. 

Kun aloin opiskella 1970-luvulla teologiaa, kirkkoon kuului 90% kansasta. Kun jään eläkkeelle prosentti on 69%. Tämä kertoo moniarvoistuvasta yhteiskunnasta, kulttuurien ja ajattelusuuntausten kirjosta. Mutta myös ihmisen itsekeskeisyydestä. Pääpaino on minun hengellisillä tarpeillani. Minun tulee saada ehtoolliseni ja rippini ja tulkintani minulle sopivassa muodossa. Toisin ajatteleva on minulle taakaksi. - Näin ei tarvitse olla. 

Saarnatuolin alla on kolme ikonia. Keskimmäinen on nimeltään ”Herran temppeliin tuominen”.  Se on tämän sunnuntain teemaikoni. Lohjan seurakunnassa on toiminut melkein pari vuosikymmentä ikonipiiri. Mestariohjaaja Ritva Tarima on avannut meille ikkunan Jumalan maailmaan. Olen oppinut kunnioittamaan mystistä puolta uskossamme maalaamalla nuo kaksi muuta ikonia. Asetelmassa näkyy mestarin ja aloittelijan käden tulkinta.

Sytytän neljännen kynttilän

Kirkon tulevaisuuden kysymys liittyy meidän perustuotteeseemme. Voivatko naispappeuden vastustajat, sateenkaaripareja vihkivät ja eri herätysliikkeisiin kuuluvat papit seisoa saman alttarin ääressä jakamassa seurakuntalaisille Pyhä läsnäoloa.  Seurakunnassa voi olla erilaisia painotuksia opetuksessa ja pienryhmissä. Mutta Herran Pyhä ehtoollinen on avoin kaikille. Alttarikaiteen molemmilla puolilla olemme mystisen kokemuksen äärellä. Se ei ole kenenkään omistuksessa.

Tiedän, että joidenkin on ollut vaikea suhtautua elämääni ja pappeuteeni. Olemassaoloani en voi kuitenkaan pyytää anteeksi. Silloin halventaisin Jumalan luomistyön. Olen äärettömän kiitollinen, että olen saanut tehdä työtä kirkossa ja Lohjan seuakunnassa. 

Olen kiitollinen Jumalan johdatuksesta. Olen saanut viisaan ja lämpimän vaimon, jonka kanssa olen kasvanut ihmisenä ja teologina. 

Katsoessani taaksepäin työuraani mietin: Olen varmaan kulkenut jonkun ohi kuulematta ja näkemättä. Olen puhunut paljoja sanoja koskettamatta. Ajattelen kuitenkin, että ei ihmiset yleensä muista paljoakaan siitä, mitä me papit sanomme. Mutta he muistavat, millaisen tunteen äärelle me olemme heidät johdattaneet.

Meillä on sisään rakennettu tarve olla merkityksellinen. Ihmettelen tämän päivän hokemaa, että ihmisellä on oikeus tulla unohdetuksi. Tämä haastaa kirkon perustuotetta. Jos me emme joka sunnuntai viettäisi Jeesuksen muistoateriaa, ei meillä olisi kirkkoa eikä seurakuntaa. Sillä hänen muistamisestaan avautuu meidän elämämme merkityksellisyys.

Katsomme lopuksi rohkeasti tulevaan. Tulevaisuudessa pappiropotti tai virtuaalitekijät voivat kenties korvata papin toimituksissa: messussa, kasteessa, vihkimisessä ja hautaan siunaamisessa. Mutta sielunhoidossa ja ihmisen kohtaamisessa pappia ja yleistä pappeutta ei korvaa mikään. Elävän olennon aistiminen kaikilla viidellä aistilla on Pyhän Hengen ainoa mahdollisuus olla läsnä meille.

 

**

Saarna Karjalohjan kirkossa 11.3.2018 Laetare -sunnuntaina – 3. vsk. Evankeliumi Jh. Joh. 6: 48-58

Jeesus sanoi:
”Minä olen elämän leipä. Teidän isänne söivät autiomaassa mannaa, ja silti he ovat kuolleet. Mutta tämä leipä tulee taivaasta, ja se, joka tätä syö, ei kuole. Minä olen tämä elävä leipä, joka on tullut taivaasta, ja se, joka syö tätä leipää, elää ikuisesti. Leipä, jonka minä annan, on minun ruumiini. Minä annan sen, että maailma saisi elää.”
Tästä sukeutui kiivas väittely juutalaisten kesken. He kysyivät toisiltaan: ”Kuinka tuo mies voisi antaa ruumiinsa meidän syötäväksemme?” Jeesus sanoi heille: ”Totisesti, totisesti: ellette te syö Ihmisen Pojan lihaa ja juo hänen vertaan, teillä ei ole elämää. Mutta sillä, joka syö minun lihani ja juo minun vereni, on ikuinen elämä, ja viimeisenä päivänä minä herätän hänet. Minun lihani on todellinen ruoka, minun vereni on todellinen juoma. Joka syö minun lihani ja juo minun vereni, pysyy minussa, ja minä pysyn hänessä. Isä, joka elää, on minut lähettänyt, ja niin kuin minä saan elämäni Isältä, niin saa minulta elämän se, joka minua syö. Tämä on se leipä, joka on tullut alas taivaasta. Se on toisenlaista kuin se ruoka, jota teidän isänne söivät: he ovat kuolleet, mutta se, joka syö tätä leipää, elää ikuisesti.”

Leipä on vertauskuva kaikelle sille hyvälle, jota saamme nauttia päivittäin. Opettaessaan Isossa katekismuksessa neljättä käskyä Luther vetääkin sen piiriin koko inhimillisen elämän. Hän sanoo: ”Vaikka me olemmekin saaneet vastaanottaa Jumalalta runsain määrin kaikenlaista hyvää, mitään siitä me emme voisi pitää hallussamme emmekä käyttää turvallisesti ja iloisesti, ellei hän antaisi meille vakaata ja rauhallista hallitusta. Rauhattomilla, riitaisilla ja sotaisilla alueilla on näet jokapäiväinen leipä jo riistetty tai ainakin kavennettu.” Israelilaiset saivat korpivaelluksellaan mannaa vain päiväksi kerrallaan, se ei säilynyt yön yli. Vertauskuvallisesti tämän päivän nälkäisillä on sama tilanne: jos tänään saat ruokaa, missä piilee huominen annoksesi? Maailmassa on tarpeeksi ruokaa kaikille. Me kaikki vajaat 8 miljardia ihmistä eläisimme huolta vailla, jos kaikki sotavarusteluun menevät varat käytettäisiin hyvinvointiimme ja terveyteemme. Jo yhdellä prosentilla asevarusteluun käytetyistä varoista katettaisiin koko humanitaarisen avustustyön vuosittain tarvitsema rahoitus.

Tätä me näemme päivittäin ulkomaanuutisissa, mutta olemmehan me itsekin tiukoilla omassa ympäristössämme, kotimaassamme ja jopa seurakunnissamme yrittäessämme olla ahnehtimatta ja opetellessamme jakamaan saamaamme hyvää, osoittamaan yhteisymmärrystä ja tekemään rauhan tekoja. On luonnollista, että koemme koko maailman olevan sekaisin ja ahdistumme, kun emme pysty tekemään mitään tilanteen korjaamiseksi. Vai pystymmekö kuitenkin? On totta, että pääsemme tuskin koskaan edes tuhoa kylvävien armeijoiden tai niiden takana olevien johtajien juttusille, mutta pääsemme toistemme juttusille, jopa maailmanlaajuisesti. Tehokkain tapa auttaa lähimmäistä on mennä hänen lähelleen ja tehdä jotain yhdessä hänen kanssaan. En unohda sitä suomalaista sairaanhoitajaa, joka työskenteli etiopialaisten hiv-aids -uhrien parissa. Kysyin häneltä, miten hän jaksaa, kun ongelma on maailmanlaajuinen ja autettavien määrä tulee hyökyaallon tavoin häntä vastaan. Hän vastasi: ”Hoidan yhden ihmisen kerrallaan.” Siellä, minne äänemme ei kanna, tarvitaan voimakkaita vaikuttajia tarjoamaan vaihtoehtoja, tarvitaan yhteisöjä, joita on vaikeampi ohittaa. Kirkot ja koko maailmanlaajuinen Kristuksen kirkko on yksi niistä.

Kun Jeesus puhui lihansa syömisestä ja verensä juomisesta, ensimmäiset, jotka loukkaantuivat hänen sanoistaan, olivat hänen oppilaidensa joukosta: ”Tämän kuultuaan monet hänen opetuslapsistaan sanoivat: ’Sietämätöntä puhetta. Kuka voi kuunnella tuollaista?’" Kieltämättä nuo sanat tuntuvat raaoilta ja karkeilta myös nykyihmisen korvissa. Miksi sitten Johannes ei siistinyt pois näitä Herran sanoja? Emme lue siistittyä Raamattua. Jo vuosikymmeniä ennen Uuden testamentin syntyä oli olemassa yhteisiin jumalanpalveluksiin kokoontuva ja ehtoollista viettävä seurakunta, jolla oli paljon muistitietona tallentuneita kertomuksia Jeesuksesta. Siksi on mahdollista, että tänään tutkimaamme Johanneksen evankeliumin kohtaa olisi käytetty myös ehtoollisen yhteydessä varhaisen kirkon jumalanpalveluksissa. Heille nämä Jeesukseen sanat eivät olleet outoja ja vieraita. Kirkkomme korostaa Kristuksen todellista läsnäoloa ehtoollisessa, nykyään ehkä toisin sanoin.. Joillekin kirkoille ja kristittyjen ryhmille on mieluisampaa puhua muistoateriasta kuin varsinaisesta sakramentista välttääkseen näin tuollaiset kielikuvat. Kun ehtoollisen vietto nykyaikaistetaan äärimmilleen, melkein mitä tahansa yhteistä ateriaa voidaan pitää ns. ehtoollisena.

Luther puolestaan oli suorasukainen, kun hän sanoi tyypilliseen tapaansa hyvin voimakkaasti: "Kristus on leivässä ja viinissä myös ruumiillisesti vastaanotettavissa. Kuka tarttuu tähän leipään, tarttuu Kristuksen ruumiiseen, kuka hampailla tai kielellä puraisee rikki tämän leivän, puraisee rikki Kristuksen ruumiin". Niin arkiselta ja brutaalilta kuin tämä tuntuukin ihmisestä, joka etsii pyhyyttä ja arvokkuutta pelkästään näkyvän todellisuuden tuolta puolen, ja saattaa saattaa ajatella, että ehtoollisaineet ovat jotain niin harvinaista, pyhää ja arvokasta, että ne ovat kuin taivaasta satanutta mannaa. Mutta, kuten tiedämme, ne ovat kotoisin maailmasta ja ympäristöstä, jossa elämme, eivät ylitodellisuudesta. Kasvatamme leivän pelloillammme siunattavaksi ja viinitarhoissamme viinin, jonka siunaamme ja jaamme ehtoollispöydässä. Jakaminen jatkuu, kun ihmiset lähtevät alttarin äärestä jakamaan leipää osattomille.

Uskomme Kristuksen todelliseen läsnäoloon ehtoollisessa. Uskomme perustuu Jeesuksen sanoihin, kirkon kaksituhatvuotiseen traditioon ja lopulta mysteeriin. Tämän pitemmälle emme pääse. Luterilaisen käsityksen mukaan ehtoollisen leipä ja viini ovat Kristuksen todellinen ruumis ja veri, Hän on niissä läsnä. Kun vietämme ehtoollista, muistamme Jeesuksen kuolemaa ristillä. Hän kuoli ja kärsi rangaistuksen kaikkien ihmisten puolesta.

Parhaiten pääsemme sisään ehtoollisen mysteeriin syventymällä ehtoollisliturgiaan, joka on vuosisatojen aikana kehittynyt nykyiseen muotoonsa. Aloitamme uhrivirrellä, joka on ensimmäinen askel kohti ehtoollispöytää. Se johtaa yleisen esirukouksen kanssa yhteiseen vastuuseen maailmasta ja lähimmäisistä. Vuorolaulussa seurakuntalainen ylentää sydämensä valmiiksi ottamaan vastaan edessä olevan pyhän aterian. Ehtoollisrukous, jonka pappi lausuu tai mieluusti laulaa, on varsinainen pöytärukous. Kirkkomme ei ole muuttumassa katoliseksi, kun messun osia lauletaan: näin on tehty Suomessa jo ammoisina aikoina. Herran pöytään kuuluu ruokarukous. Pyhä-hymni liittää seurakunnan edesmenneiden sukupolvien ketjuun. Juhlimme yhdessä tuolle puolen kuoleman rajan ehtineen seurakunnan kanssa. Ehtoollinen on kiitosateria, joten laulamme hoosiannaa. Rukous, joka seuraa Pyhä -hymniä, noudattaa kirkkovuoden kulkua. Paastonaikana muistetaan Kristuksen uhria Asetussanat vievät meidät ehtoollisen alkujuurille, Jeesuksen ja opetuslasten pääsiäisaterialle. Seurakunta muistaa seurtaavassa rukouksessa vielä Herran tekoja puolestamme ja pyytää Pyhän Hengen apua ottamaan ehtoollisen lahjan vastaan ja yhdistämään seurakunnan rakkauden ja huolenpidon yhteisöksi. Isä meidän -rukous on Jumalan perheväen rukous, joka on ohittamaton messun osa.

Ehtoolliselle mennään rauhan ja sovinnon hengessä, siksi toivotamme toisillemme rauhaa vielä ennen menemistä yhteiseen pöytään. Ehtoollispöydässä ei ole eriarvoisia ihmisiä, illalliskortteja ei kysytä.

Jumalan Karitsa -hymni on rukousta, mutta se on luonteeltaan ennen kaikkea ylistystä. Nykyinen sävelmä korostaa sitä enemmän kuin kauan käytössä ollut edellinen mollivoittoinen hymni, joka aikoinaan tuli meille Ruotsista.

Messu tarjoaa hyvät askelmat päästä sisälle ehtoollisen mysteeriin ja kokea se nimenomaan yhdessä. On rohkaisevaa olla mukana ja ottaa vastaan siunaus ilman sanoja ja selityksiä, näkyvä sana.

Kirkkomme kuvaa ehtoollisen näin: ”Ehtoollinen antaa sen, minkä lupaa: syntien anteeksiantamuksen. Ehtoollinen on hengellinen ateria, joka yhdistää Kristukseen, vahvistaa uskoa ja lisää rakkautta lähimmäisiä kohtaan. Jumala synnyttää luottamuksen siihen, että Kristuksen ruumis on elämän leipä ja Kristuksen veri on kuolemattomuuden lähde.”

Ja sitten vielä ohittamaton asia: hyvän ketju alkaa alttarilta ja jatkuu, kun ihmiset lähtevät alttarin äärestä jakamaan leipää ja rakkautta lähimmäisilleen.

 

2. sunn. loppiaisesta, Karjalohjan kirkossa 14.1.2018

Luuk. 4: 16–21

Jeesus tuli Nasaretiin, missä hän oli kasvanut, ja meni sapattina tapansa mukaan synagogaan. Hän nousi lukemaan, ja hänelle ojennettiin profeetta Jesajan kirja. Hän avasi kirjakäärön ja löysi sen kohdan, jossa sanotaan:
– Herran henki on minun ylläni,
sillä hän on voidellut minut.
Hän on lähettänyt minut
ilmoittamaan köyhille hyvän sanoman,
julistamaan vangituille vapautusta
ja sokeille näkönsä saamista,
päästämään sorretut vapauteen
ja julistamaan Herran riemuvuotta.
Hän kääri kirjan kokoon, antoi sen avustajalle ja istuutui. Kaikki, jotka synagogassa olivat, katsoivat tarkkaavasti häneen. Hän alkoi puhua heille: ”Tänään, teidän kuultenne, on tämä kirjoitus käynyt toteen.”

----------------------------------------------------------------------------

Jeesus ilmaisi jumalallisen voimansa muuttamalla veden viiniksi häissä. Tähän tapahtumaan viitattiin tämän messun johdannossa.

Tämän päivän evankeliumissa Jeesus on tuon ajan uskonnon harjoittamisen kaikkein pyhimmässä. Hän oli juutalainen, käynyt juutalaisen synagogakoulun ja osallistunut tuon ajan tavan mukaan synagogan jumalanpalveluksiin. Tämän lisäksi hän oli tullut kuuluisaksi vaeltavana opettajana ja ihmeiden tekijänä. Ihmiset seurasivat häntä sekä ihmeiden että poikkeuksellisen opetuksen vuoksi. Tällä kertaa opettajan ja kansan kohtaamisessa oli odottava ja sähköinen tunnelma.

Juutalaisessa temppelissä miehet istuivat alhaalla ja naiset ylhäällä parvella lasten kanssa. Joskus naiset puhuivat keskenään tekstien luvun aikana ja heitä piti komentaa vaikenemaan. Aikuisuusriitin jälkeen nuoret pojat saivat tulla miesten mukaan alasaliin. He istuivat hatut tai kipa päässä ja osallistuivat rukouksiin lukemalla yhteen ääneen ja huojuttamalla kehoaan. Tässä yhteydessä näkyy vuosisatojen kulttuuriero, kun nykyisin keskustellaan, pitääkö puhua tytöistä ja pojista. Temppelissä jopa miehet ja naiset olivat eri saleissa jumalanpalveluksen aikana.

Kuka tahansa temppelin ”pyhä” sai vuorollaan lukea pyhiä kirjoituksia. Emme tiedä, valitsiko Jeesus Jesajan tekstin vai oliko se määrätty luettavaksi juuri tuona päivänä. Temppelipalvelija tavan mukaan ojensi hänelle kirjakäärö ja hän alkoi lukea.

Sukupolvesta toiseen vanhat profeetat olivat puhuneet tulevasta messiaasta, joka vapauttaa kansan sorron alta. Kansaa yhdisti odotus samalla tavalla kuin heitä yhdisti menneiden sukupolvien kertomukset pelastavasta Jumalasta, joka johdatti vaeltavan paimentolaiskansan pois Egyptistä sorron alta. Tekstin sävy oli siis hyvin tuttu kuulijoille. Mutta yllättävät Jeesuksen sanat hämmensivät kuulijat. Mikä on tuo mies sanomaan, että ennustukset ovat toteutuneet tai messias on tullut tai että Herran päivä on nyt. Tänään teidän kuultenne on tämä kirjoitus käynyt toteen. Pilkkaako hän Jumalaa ja vääristelee pyhiä kirjoituksia. Pyhä viha yhteisön sisällä olisi voinut johtaa lukijan kivittämiseen.

Juutalaiset viettivät joka 50. vuosi Herran riemuvuotta, jolloin jätettiin pellot lepäämään yhdeksi ylimääräiseksi vuodeksi. Niitä ei kynnetty eikä kylvetty. Jos joku oli menettänyt peltonsa velkojen vuoksi, hän sai ne riemuvuonna takaisin. Siis kerran elämässään voi saada velat anteeksi. Herran riemuvuonna jaettiin tasan, jotta jokaisella olisi millä elää ja elättää perheensä. Tämä oli juutalainen vanha tulkinta oikeudenmukaisuudesta. Näin suuresta anteeksiannosta ja hyvän tekemisestä Jeesus puhui. Suurin armahdus, mitä voi kuvitella kerran elämässään.

Jumala oli kansansa keskellä pelastavissa teoissa, kuten lukija osoitti. Mutta ei sillä tavalla kuin juutalaiset olivat vanhastaan uskoneet, vaan uudella tuoreella tavalla. Herran päivä on tänään, vakuutti lukija. Tätähän temppelissä oleva kansa ei voinut ymmärtää.

Vasta Jeesuksen kärsimyksen, kuoleman ja ylösnousemuksen jälkeen ihmiset ymmärsivät tämänkin temppelissä tapahtuneen kohtauksen. Jumala oli läsnä ja on läsnä siellä missä tämä sana eletään todeksi:

Hän on lähettänyt minut
ilmoittamaan köyhille hyvän sanoman,
julistamaan vangituille vapautusta
ja sokeille näkönsä saamista,
päästämään sorretut vapauteen…

Tosin sanoen Jeesus sanoi: Minut on lähetetty tekemään hyvää. Tämä toimii meille peilinä, josta voimme katsella tämän päivän elämää. Jotta olisin parempi, pitää tehdä toisesta huonompi, ajatellaan tänään. Henkinen raatelu on hyväksyttyä. Erilaiset pudotuspelit tv:ssä ovat suurta viihdettä. Se, joka on huonoin tai ei pärjää henkistä painetta, pudotetaan pois äänestämällä ja vain vahvat jatkavat. Henkinen ja hengellinen raatelu on hiipinyt myös kirkkoon. Oikealla opilla voi lajitella ja pudotella pois ”meidän joukosta, jotka uskomme”.

Tänään, tässä messussa, Kristus itse on läsnä lohdutuksena. Sinä, joka kärsit, olet surullinen tai loukattu, olet lohdutettu hänen läsnäolossaan pyhällä ehtoollisella. Messussa virret, rukoukset, Raamatun lukukappaleet ja evankeliumiteksti, saarna ja musiikki kuljettavat meidät kohti kaikkein pyhintä – Kristuksen läsnäoloa. Me kaikki teemme todeksi Kristuksen läsnäoloa – messuun osallistuvat, avustajat, lukijat, musiikin tekijät, tervetulleeksi toivottavat ja kirkkosalin messua varten valmistavat – unohtamatta meille suomalaisille niin tärkeitä kirkkokahveja.

Messu on Jumalan perheen juhla, jonne jokainen on tervetullut. Messun kohokohta ei ole saarna tai sanan selitys - vaan Kristuksen läsnäolo pyhässä ehtoollisessa. Siksi Jeesuksen lukuhetki temppelissä on kertomus Jeesuksen jumalallisesta voimasta, sillä hän itse oli ennustuksen toteutus. Hän toi Herran päivän meille.

Tämä on meidän hyvä muistaa juuri tänään, kun hetken kuluttua yhteisessä esirukouksessa rukoilemme yksimielisyyttä kristityille, ykseyttä kirkkokansalle ja yhteen kuuluvuuden kokemusta Jumalan perheväelle. Kaikki ovat tervetulleita, aivan kaikki.

Pusula Nummi Sammatti Karjalohja Lohja