Koti-ikävää
Tekstikoko: -2 -1 0 +1 +2 +3
Etusivu Sivukartta Palaute Tekstikoko: Suurenna tekstiä Pienennä tekstiä
Lohjan seurakunta - etusivulle

Koti-ikävää

 

Näin televisoista hiljattain sympaattisen tarinan: se kertoi murrosiän kynnyksellä olevasta pojasta. Perhe oli elänyt pojan lapsuuden ajan eurooppalaisessa suurkaupungissa. Isä oli lähtöisin afrikkalaisesta maasta ja perinyt omalta isältään kaupan. Perinteet velvoittivat ja perhe muutti takaisin isän juurille. Kertomuksen perhe – kuten useammat kansainväliset perheet - ovat kahden maan kansalaisia.

Pojan ihastus oli jäänyt entisille syntymäsijoille ja hänellä oli kovin ikävä koulukavereitaan, sopeutuminen oli tuskaisaa. Kertomus eteni nuorisoromaanin mukaisesti ja poika lähti karkumatkalle tavoitteena entinen kotimaa, matka tosin päätyi lähes alkumetreille.

Kommellusten jälkeen poika saa vanhemmiltaan luvan muuttaa länsimaisen isoäitinsä ja entisten koulukavereidensa luokse. Paluun kynnyksellä hän kääntyy takaisin, hän ei voikaan lähteä pois; isänsä, äitinsä, sisarensa ja toisen isoäidin luota.

Moni ulkomaankomennukselta palannut perhe on kertonut kulttuurishokista: ulkomailla on ikävä kotimaahan ja kotiinpaluun jälkeen on ikävä edelliseen asemapaikkaan. Aina on ikävä johonkin. Aina on olo, että on väärässä paikassa.

Jotain samankaltaista on tämän viikonlopun kirkkovuoden aiheessa. ”Jumalan kansan koti-ikävä”, ikävä kertoo ulkopuolisuudesta. Sitä tuntee kuuluvansa johonkin muualle. Tämän viikon toinen lukukappale kuvaa asiaa oivaltavasti: ”Jeesus kärsi ja kuoli kaupunginportin ulkopuolella pyhittääkseen kansan omalla verellään. Lähtekäämme siis hänen luokseen leirin ulkopuolelle, hänen häväistystään kantaen. Eihän meillä täällä ole pysyvää kaupunkia, vaan me odotamme ikävöiden sitä kaupunkia, joka tulee.” (Hepr 13:12-14)

Niin ihmisenä kuin kristittynä toisinaan huomaa olevansa kaupungin porttien ulkopuolella. Olemme yhtä lailla kahden valtakunnan kansalaisia ja matkalla kohti taivaallista isänmaata. Tämä maailma pitää meitä pihtiotteessaan, mutta kaipaamme samalla jo toiseen todellisuuteen.

Sanoma kristillisestä uskosta on yhtä lailla käsittämätön: enkelin sanat Vapahtajastamme ”ei hän ole täällä”, mutta samalla korvissa kiirii sanoma, että hän on läsnä siellä, missä kaksi tai kolme on koolla. Kristuksen seuraaminen on jatkuvaa itsensä haastamista, on mentävä omien ahtaiden ennakkokäsitysten ulkopuolelle ja muiden ihmisten luokse. On mentävä jopa paikkoihin, joista tuskin uskoisi Kristuksen löytyvän. Mutta siellä hän saattaa olla jo meitä vastassa.

Pusula Nummi Sammatti Karjalohja Lohja