Viikon sana

vie sinut hetkeksi rauhaan ja herättelee ajattelemaan.

 

Rukoilemme rauhan puolesta

Pyhä Kolmiyhteinen Jumala,
Vahvista meissä toivoa, kun sodan uhka ahdistaa.
Varjele Ukrainan kansaa.
Säästä ihmiset sodan kärsimyksiltä,
suo etteivät perheet jää sen jalkoihin.
Vahvista yhteyttä ihmisten, kansojen ja valtioiden välillä.
Auta löytämään tie kestävään rauhaan ja sovintoon.

Kirkon keskusteluapu puhelimessa ja verkossaLinkki avautuu uudessa välilehdessä

Viikon sanaa julkaistaan Länsi-Uusimaa-lehdessä lauantaisin:

Vko 19/2022

Murtumasta kulkeva Jumala

Vanha tarina kertoo Jumalasta, joka kolkuttaa ihmisen sydämen ovelle pyytäen asuntoa pojalleen. Ihminen empii, sillä kyllähän hän tarvitsee asuntoa myös itselleen. Keskustelu jatkuu ja Jumala sanoo: ”Kun minun poikani tulee tänne asumaan, on sinulla enemmän tilaa kuin koskaan ennen.” Ihminen haluaa vielä miettiä vuokraisiko hän sydämestään huoneen. Silloin Jumala jatkaa: ”Minulla on kyllä aikaa odottaa.”

Pelkään, että Jumala on ohikulkumatkalla ja vain piipahtamassa sydämeni ovella. Pelkään, että kun en vastaa koputukseen, Hän muutaman hetken jälkeen jatkaa kulkuaan. Niin minä toimisin ja ajattelisin, että kun ei kerran avata, niin olkoon. Minun on vaikea uskoa, että Hän olisi tullut tänne tarkoituksella, varta vasten, eikä hän jatkaisi eteenpäin. Minunko luokseni oikeasti ja muistan viisaiden sanat: armo on ennen uskoa ja Jumala ehtii aina ennen ihmistä. Hän onkin jo sisällä, ei ovensuussa vaan lattiana, jolla voin kulkea ja levätä.

Se, että Jumalan jää Kristuksessa asumaan luokseni ei poista elämästäni huolia ja vaikeuksia. Edelleen koen vastoinkäymisiä, murehdin monia asioita välillä syystä ja välillä turhaan. Luin joskus viisaan ajatuksen, että vain alakautta pääsee Jumalan luo, ei ylhäältä käsin. Alakautta kulkeminen tarkoittaa sitä, että kohtaan omat pimeät ja arveluttavat puoleni. Tunnistan ja tunnustan heikkouteni, voimattomuuteni ja avuttomuuteni. Ehkäpä Kristus ei aina kuljekaan ovesta, hän voi kulkea myös murtumasta. Kun katson Lohjan Pyhän Laurin kirkon alttarin yläpuolella olevaa veistosta ristiinnaulitusta Kristuksesta ensimmäinen ajatukseni ei ole, että onpa Hän voimakas, kun kestää tuon. Ristiinnaulitun suuruus on siinä, että hän kantaa samaa tautia, samaa pelkoa ja kuolemaa kuin se, joka häntä katselee.

”Rukous on sortunut muuri

ylitse ei tarvitse huutaa,

kuiskaus riittää.

Jumala tulee rinnalle,

avaa oven kaikkiin niihin maailmoihin

joihin on meidän kaipauksemme.

                                             (Risto Kormilainen)

Anna-Maija Lakomaa, sairaalapastori, Lohjan srk

 

Vko 18/2022

Jumalan kansan koti-ikävä

Muistan isosajoistani, miten nuorisopappi puhui tästä aiheesta: meillä kaikilla on oletusarvoisesti kansalaisuus, ehkä jopa kaksoiskansalaisuus. Saattaa olla passi, asiakirja, joka pitää uusia tietyin väliajoin.

Mutta näiden lisäksi meillä on vielä yksi kansalaisuus ja passi, joka ei mene vanhaksi. Taivaan kansalaisuus. Kyseisen papin lempikappale oli Jaakko Löytyn ”Kahden maan kansalainen.” – tuossakin hetkessä, nuortenleirillä se kuunneltiin.

Hyvin hänen on täytynyt puhua, kun parin kymmenen vuoden jälkeenkin hänen sanansa koskettavat.

Hän kysyi, olemmeko joskus tunteneet koti-ikävää. Itse tuossa teini-iässä, jossa kotoa pois oleminen oli ihmisen parasta aikaa, pystyin lähinnä samaistumaan pienen lapsen koti-ikävään. Mieleeni tuli reissu, kun halusin lähteä vaarin kanssa mökille, pidemmäksi aikaa, ilman veljeäni. Paljon olimme ilman vanhempia siellä olleet, mutta aina kaksin ja vain parin päivän pätkiä.

Ensimmäinen päivä oli todella kiva. Toisena tylsyys saapui. Kolmannen jälkeen minua alkoi harmittaa, että olin lähtenyt viikoksi. Kotona oli tutut kaverit ja rutiinit, jopa se ärsyttävä isoveli. Sekä tietysti vanhemmat. Tuolla reissulla todella tunsin mitä on koti-ikävä. Matka ei olisi ollut mahdoton vanhemmilleni hakea minua pois – mutta selvästi äitini ja hänen isänsä ajatus oli, että tämä tekee lapselle hyvää – enkä moiti heitä, kyllä siinä ajassa opin paljon itsestäni, muun muassa sen, että mökkielämä ei ole minua varten.

Kun pappi pyysi muistelemaan koti-ikävää, hän sanoi, että meillä ihmisillä on sisäsyntyisesti koti-ikävä. Se on kaipuu Luojan yhteyteen – tuo ikävä ei tule ikinä täydellisesti tyydytetyksi ennen kuin saamme kohdata Hänet Taivaassa, mutta me etsimme siihen lohdutusta ja vastausta.

Pohdimme miltä sen koti-ikävän jälkeen kotimatkan alkaminen tuntui. Auton kaartaessa mökin pihaan, juoksin halaamaan veljeäni kysyen joko lähdetään. Kun lopulta auto starttasi, oli takapenkillä mahdottoman hyvä istua ja pohtia mikä kaikki ihana kotona odotti.

Pappi jatkoi: me olemme täällä vain matkalla, ja Hän joka on tie, totuus ja elämä johdattaa lopulta kotiin. Kun sen tien löytää, on kotimatka alkanut. Todella, kiitos Antti-pappi, että autoit löytämään tielle kotiin.

Teemu Kuivalainen, nuorisotyönohjaaja 

Vko 17/2022

Hyvän paimenen vappu

Huomenna on vappu. Suomalainen vappu ja sen viettoperinteet ovat sekoitus monesta aineksesta. Tuhansien vuosien takaa kumpuaava kevään koittamisen ja kasvun perinne ja runsaan sadan vuoden takaa toisaalta ylioppilaiden, toisaalta työväen vappuperinne. Ovat ilmapallot ja muu karnevalistinen kevyt meno, toisaalta oikeudenmukaisuuden vaatimuksesta nousevat mielenosoitukset puheineen.

Tänä vuonna vappupäivä osuu sunnuntaille. Kirkossa vietetään ns. Hyvän paimenen sunnuntaita. Kristillisessä kasvatuksessa Hyvä paimen on ollut paljon käytetty teema. Pyhäkoulussa on liimattu lammastarroja osallistumisvihkoon. Eksynyttä lammasta olallaan kantava Jeesus-taulu on monen lapsuusmielikuva. Monet lasten hengelliset laulut ovat viestineet sukupolvesta toiseen turvallisuutta Jeesus-paimenen suojassa. Mutta onko ehkä samalla jotain menetetty Raamatun paimenvertausten sanomasta?

Jo Vanhan testamentin profeetat käyttivät paimenta kielikuvana Jumalasta. Ehkä siksi, että paimen ja lammaslaumat olivat heidän kuulijoilleen tuiki tuttuja ilmiöitä. Ehkä siksi, että lammaslaumastaan huolta pitävällä ammattinsa osaavalla paimenella oli kaikkia sellaisia ominaisuuksia, jotka kuvaavat myös Jumalan olemusta. Lammaspaimen huolehti laumansa ravinnosta ja muusta elämisen kannalta välttämättömästä. Hän oli oikeudenmukainen kaikkia lampaita, myös heikompia kohtaan. Hän oli valmis puolustamaan laumaa villipetoja ja erämaan roistoja vastaan tarjoten suojan jokaiselle. Kun tarve vaatii johdattaa lammaspaimen laumansa eteenpäin uudelle laitumelle.

Jeesus sanoo: ”Minä olen hyvä paimen. Minä tunnen lampaani ja ne tuntevat minut.” Golgatan kumpu ja Jeesuksen sanat siellä, ”Se on täytetty” kertovat millainen paimen Jeesus on. Oikeusmurha oli voitto pimeydestä, tie meille valoon ja oikeudenmukaisuuteen. Siitä jos mistä voimme iloita ja riemuita, vaikka ilmapallo kädessä ja serpentiinirulla kaulassa. Se on myös perusta kaikelle sille työlle, jolla maailmaa ympärillämme pyrimme rakentamaan paremmaksi.

Simo Jouhi, kirkkovaltuutettu, TM

Viikko 15/2022

Pimeässä mykkyydessä 

Tänään on hiljainen lauantai. Se on tämän pitkänperjantain ja pääsiäispäivän välisen lauantain nimi. Joskus puhutaan myös lankalauantaista. Kerrotaan, että lankalauantaina oli tapana pestä ja värjätä vuoden aikana kehrätyt langat. Tosin, ainakin Wikipedian mukaan se lankalauantai on oikeastaan käännösvirhe. Ruotsin kielen sana långfredag (pitkäperjantai) käännettiin aikoinaan lankaperjantaiksi, ja siitä sana lanka siirtyi myös lauantaihin, siinä kun oli sopiva alkusointu.  

Kirkkovuoden aiheena on Jeesus haudassa. Pitkänäperjantaina Jeesus on kuollut ristillä ja hänet on haudattu. Lauantaina haudan suulle vieritetään suuri kivi. Ja sitten ei tapahdu mitään. Tuntuu kuin kaikki olisi lopussa. Ollaan pohjalla, niin alhaalla, kuin on mahdollista mennä. Pimeässä, äänettömässä tilassa, sokeita, kuuroja ja mykkiä. 

Ehkä opetuslapset ja Jeesuksen läheiset kokivat jotain tällaista silloin ensimmäisenä hiljaisena lauantaina. He olivat viimeiseen asti toivoneet, että jotakin tapahtuisi, että asiat eivät menisi niin kuin ne näyttivät menevän. He uskoivat, että Jeesus oli messias, juutalaisten kuningas. Se, että hän kuoli niin häpeällisissä olosuhteissa, oli täysin käsittämätöntä. Siinä ei ollut mitään järkeä. Ehkä he tunsivat olevansa pimeässä, mykässä hiljaisuudessa. Minäkin olen ollut sellaisessa tilanteessa. Kun tuntuu, ettei toivoa enää ole. Kun ympärillä on vain pimeää, eikä ulospääsyä näy. Oletko sinä? 

Ensimmäisenä pääsiäisenä Jeesuksen läheiset saivat kokea, ettei Jeesuksen kuolema ollutkaan kaiken loppu. Tapahtui jotain sellaista, mitä kukaan ei osannut odottaa. Kristus nousi kuolleista ja voitti kuoleman pimeän mykkyyden. Ja se sama tapahtuu myös tänään. Vaikka minusta tuntuu, että kaikki on lopussa, että ympärillä on vain pimeää, Jumalalle pimeys ei ole pimeää, vaan kirkas valo. Loppu onkin uuden alku. Ylösnousemus on totta. Toivo on totta. Kivi on poissa ja hauta on tyhjä.  

Pirkko Järvinen, diakoniapappi 

Viikko 13/2022

Ikiaikojen lupaus

Jokainen meistä on varmaan joskus joutunut pettymään toisten antamiin lupauksiin.  Se tuntuu kipeältä, turhauttaa ja harmittaa. Olemme itsekin saattaneet antaa jonkun lupauksen, jota syystä tai toisesta emme ole pystyneet pitämään. Ehkä sekin on harmittanut itseä, kun on huomannut, että ei ollutkaan luottamuksen arvoinen. Olen asunut Keniassa nyt pian viidentoistavuoden ajan. Täällä yhä uudelleen ja uudelleen joutuu pettymään siihen, että ihmiset eivät tule sovittuna aikana paikalle ja lähes mikään tilaisuus tai kokous ei tämän vuoksi ala ajallaan. Joskus odotat turhaan tunninkin ajan ennen kuin päästään aloittamaan. Suomalaisena tähän on ollut kyllä todella vaikea totuttautua. Toisaalta kenialainen ottaa helposti lupauksena asian, josta vasta on keskusteltu ja mietitty voisiko se olla mahdollista. Kun asiasta on puhuttu niin se ajatellaan lupauksena. Tämäkin on ollut yksi vaikea asia opetella. Lupaus siis saatetaan käsittää monella tavalla ja aina myöskään selkeästi luvattuja asioita ei pystytä tai haluta pitää.

Ensi sunnuntain yksi teksteistä on Heprealaiskirjeestä. Siinä sanotaan näin ” Hän ei ole tuonut uhrina pukkien eikä sonnien verta, hän on uhrannut oman verensä. Näin hän on kertakaikkisesti täyttänyt tehtävänsä, astunut sisään kaikkeinpyhimpään ja hankkinut meille ikiajoiksi lunastuksen.” Hepr. 9:12

Meillä on ikiaikojen lunastus. Saamme uskoa syntimme anteeksi Jeesuksen ristinkuoleman tähden ja saamme olla uskossa Jeesukseen matkalla kohti taivaan kotia. Tämä lupaus kestää kaikki vaiheet elämässämme, ikiaikojen lupaus ei vanhene, ei petä, ei lakkaa olemasta. Tähän luottaen on turvallista käydä jokaiseen uuteen päivään, Jeesuksen kanssa on hyvä ja turvallista tehdä matkaa yhdessä. Hyvän Jumalan siunausta elämäsi jokaiseen hetkeen!

Marja Ochieng

Lohjan seurakunnan nimikkolähetti Keniassa

Vko 12/2022

Pahuuden peili

Aamulla harjasin hampaita ja kraanasta tuli puhdasta vettä. Kysyin peilistä katsovalta kuvaltani, miksi minulla on siihen oikeus, kun sodan piirittämillä on pula kaikesta. Sota Euroopassa on kestänyt 31 päivää ja mikään ei ole enää niin kuin ennen. Joka aamu uutiset asettuvat kuin peili eteeni, tällainen on ihminen. Tätä on pahuus. Tunnen syvää myötähäpeää hyökkääjiä kohtaan. Myötätuntooni tuhon kohteena oleviin liittyy myötäpelko, myötälamaannus, myötäviha, myötäpettymys. myötä….. Sanat eivät enää riitä.

Sana ”sota” mainitaan Raamatussa jopa 807 kertaa. Se esiintyy miltei joka toisella sivulla. Ihmiskunnan historian ensimmäinen murha kerrotaan Raamatussa, kun Kain murhasi kateudesta veljensä Aabelin. Kertomus kuvaa, että ihminen on tappanut lajitovereitaan jo silloin, kun aseena olivat kivipäiset keihäät ja kivilingot. Nykyiset sodankäynnin välineet ovat tuhoisia. Sotakoneen lataaja ja laukaisija eivät välittömästi näe, mihin tuho kohdistuu, miten ihmiset kuolevat ja haavoittuvat. Sota on hirvittävä mielettömyys. Siksi on inhimillistä kysyä, miksi Jumala sallii.

Miksi maailmassa on niin paljon pahaa, jos Jumala on hyvä ja kaikkivaltias? Kysymystä voi lähestyä kolmen väitteen avulla: 1. Jumala on kaikkivaltias, 2. Jumala on hyvä ja 3. Pahaa on olemassa. Vain kaksi näitä väitteistä voi olla yhtä aikaa totta. Jos Jumala on kaikkivaltias ja pahaa on olemassa, silloin ei voi pitää paikkaansa, että Jumala on hyvä. Jos Jumala on hyvä ja pahaa on olemassa, silloin Jumala ei ole kaikkivaltias. Jos Jumala on kaikkivaltias sekä hyvä, pahaa ei voi olla olemassa. Pääsemmekö päättelyssämme edes vähän lähemmäksi vastausta.

Jeesuksen hyvät teot johtivat kiistakeskusteluihin. Jeesuksen vastustajat väittävät hänen tekevän ihmeitä itsensä pääpaholaisen voimalla. Mutta ”jokainen valtakunta, joka jakautuu ja taistelee itseään vastaan, tuhoutuu”, vastasi Jeesus epäilijöilleen. Miten paha voi ajaa pois pahaa. Sehän jakaantuu ja menettää voimansa. Vielä Jeesus vertaa Jumalan ja Saatanan välistä sotaa väkevään mieheen, joka vartioi kotiaan ase kädessä. Kun häntä vahvempi tulee ja ryöstää talon, koti tyhjennetään ja saalis jaetaan.

Silmitön paha on kuin peili, jonka edessä voi nähdä oman ihmiskuvansa ja säikähtää. Olemme avuttomia ja voimattomia järkyttävien tapahtumien edessä. Jeesus vakuutti opetuksellaan ja elämällään, että pahan valta ei sano viimeistä sanaa ongelmaamme. Maailmassa on valtavasti hyvää ja se vain lisääntyy, kun pahan valta tulee esiin. Jokaisessa kärsivässä lähimmäisessä itse Jumala kärsii. Jumala ei vain salli kärsimystä vaan hän itse kärsii pimeimmässäkin pimeydessä. Kun ihmiset rientävät avuksi jopa maailmanlaajuisesti, he kaikki ovat rakkauden lähettiläitä ja kaikkivaltiaan asialla.

Arja Majuri, rovasti

Viikko 11/2022

Luottamus

Tulevan sunnuntain Raamatun tekstissä (Luuk. 11) kerrotaan pahojen henkien ulosajamisesta. Jeesus ajoi mykästä miehestä pahan hengen ja tämä alkoi puhua. Jotkut kuitenkin epäilivät, ajettiinko paha henki pois pahalla hengellä. Jäin väistämättä miettimään luottamusta, luotammeko Jumalan hyvään, luotammeko hyvään vai epäilemmekö.

Keskustelin erään teini-ikäisen kanssa, joka pohti omaa nuoruuttaan seuraavasti: ”Ensin tuli korona ja eristäytyminen, nyt Euroopassa on sota ja kaiken lisäksi vielä ilmastonmuutos.” Näistä mietteistä huolimatta tämän nuoren katse on vahvasti tulevaisuudessa, hän luottaa tulevaisuuteen, vaikka tämä luottamus välillä horjuukin. Pieni lapsi luottaa siihen, että vanhemmat auttavat heitä kaikissa tilanteissa, ovat turvana, kun pelottaa, silittävät kivun pois. Luottamus kantaa läpi vaikeuksien ja epäilyksen.

Luottamus on tärkeää ja välillä vaikeaa, paastonaika on hyvä aika tutkia omaa sydäntään, kenen puolella olen ja kenen puoleen käännyn, keneen luotan. Jumalan puolella minä olen turvassa. Virsi 923, Silmäni aukaise, sopii tähän teemaan ”Viisauden lähde, vie viisauteen. Tietäni ohjaa, kun matkaani teen. Luottaa voin Isäni rakkauteen. Kätkeydyn suojaasi turvalliseen.”

Luottakaamme Jumalan rakkauteen

Minttu Johansson, johtava varhaiskasvatuksen ohjaaja

Viikko 10/2022

Rauhan puolesta 

Tulevan pyhän Raamatun teksti toisesta Aikakirjasta, luku 20, ja paastonajan aihe rukouksesta ja uskosta vievät ajatukset  Ukrainan sotaan. Raamatun kohdassa kerrotaan, kuinka sodan keskellä kokoonnuttiin rukoilemaan ja paastoamaan. Näidenkin aika on nyt kaiken muun avun kanssa.  

Rukous on toimimista vastauksen saamiseksi. Sodan lopettamiseen pitää suunnata kaikki mahdolliset voimavarat. Hankalaa on, ettei koe voivansa vaikuttaa asioihin. Ovathan ne niin isoja. Voi silti tehdä oman osuutensa antamalla apunsa. Mahdollisuuksia on monta.  

Raamattu tapahtumat ovat paljolti kuvausta keskeltä inhimillistä kriisiä, hätää ja kärsimystä. Tätä taustaa vasten katselin Psalmien kirjaa. Lukujen otsikot tuossa kirjassa pysähdyttivät tunnoillaan: Herra on avuttomien auttaja, Herra anna meille apusi, syyttä syytetyn rukous, kärsivän ahdistus ja toivo, muutamia poimiakseni. Samaa tunnelmaa löydän myös virsikirjan sivuilta. Jaakko Löytyn kirjoittaman virsi 924 kuvaa: "Edessä reitti tuntematon aukeaa, omin voimin emme kestä tuulta vasten; matkalla, Herra, lupaat meitä johdattaa: kaitse askeleita horjuvien lasten. Vaikka vaellus on vaivaista, minä vielä jaksan toivoa, olen kahden maan kansalainen."

Rukous: Rauhan Jumala, pyydän monien kanssa aseiden vaikenemista, sodan loppumista ja rauhan palaamista. Tue Ukrainan kansaa ja heitä, jotka pelkäävät kuolemaa ja joiden elämän täyttää kauhu tulevasta. Älä hylkää heitä vaan kulje heidän kanssaan. Anna tulevaisuus ja toivo. Aamen.  

Raimo Kuismanen, Lohjan ev.lut. seurakunnan pappi 

Viikko 9/2022

Vaahtokarkkikiusauksia

Oletko kuullut vaahtokarkkitestistä? Testissä noin 4-vuotias lapsi jätetään huoneeseen vartiksi vaahtokarkin kanssa. Hänelle on luvattu, että hän saa lisäksi toisen, jos jaksaa odottaa tuon ajan syömättä ensimmäistä. Tutkijat huomasivat, että ne, jotka jaksoivat odottaa, menestyivät myöhemmin elämässään paremmin. Sittemmin on todettu, että asiaan vaikuttaa kyllä ryhmä muitakin muuttujia eikä asia ole ihan näin yksinkertainen.

Mitä arvelet? Selviäisitkö sinä vaahtokarkkitestistä? Entä jos palkinto on jotain muuta ja odotusaikakin on pidempi? Ottaisitko helpon ratkaisun vai olisiko sinusta odottamaan ja kenties ponnistelemaan paremman palkinnon takia? Taisit vähän epäröidä? Riippuu palkinnosta ja vaivan määrästä. Eikö niin?

Jeesuksen vaahtokarkki oli maailman herruus. Heti, ilman Via Dolorosaa ja ristinkuolemaa. Sunnuntain teksti (Matt. 4:1–11) kertoo, miten Jeesus menee erämaahan ja Paholainen kiusaa häntä siellä. Asettelee omia vaahtokarkkitestejään. Maailman herruudenkin saisi näpsäkästi vain pienellä hänen kumartamisellaan. Ei odottelua ja kuolemisen vaivaa. Eikö olisi hyvä diili?

Jeesus tiesi, että tällä kertaa ei helppo tie tulisi kysymykseen. Hän halusi sen paremman palkinnon ja oli valmis vaikka kuolemaan sen puolesta. Kirjaimellisesti. Niinpä Jeesus vastusti Paholaisen houkutuksia Jumalan Sanalla ja Paholainen joutui väistymään.

Vaahtokarkkitestin tutkijatkin huomasivat, että testistä suoriutuneet lapset kiinnittivät huomionsa muualle esimerkiksi laulamalla tai loruilemalla. Raamatun sanojen muisteleminen on oivallinen tapa selvitä kiusauksista. Niitähän elämäämme varmasti tulee. Onneksi meillä on myös kiusauksista selviämisen asiantuntija apunamme. Hän kantaa, kun emme itse jaksa.

Jeesus läpäisi testin. Hyvää kannattaa odottaa. Sinä olet Jeesuksen toinen vaahtokarkki.

Anniina Javanainen, lähetyssihteeri

Viikko 8/2022

Jeesus - kahdenlaisen sokeuden parantaja

Laskiaissunnuntain evankeliumiteksti (Luuk. 18:31–43) valmistelee paastoon ja kertoo Jeesuksen viimeisestä matkasta alhaalta Jordan-joen laaksosta ylös Jerusalemiin. Jeesuksen matka kohti kuolemaa, kärsimystä ja ylösnousemusta alkaa. Jeesus täyttää Isän tahdon lujasti, eikä piehtaroi itsesäälissä osaansa paeten. Loppuun saakka hän kutsuu siipiensä suojiin eksyneitä, rikkinäisiä ja häpeän kätkemiä. Hän osoittaa teoilla ja sanoilla rakkautta ja paljastaa paaston merkityksen.

Evankeliumissa punoutuu yhteen kaksi kertomusta – kahdesta erilaisesta sokeudesta. Jeesus vetää opetuslapset lähelleen ja kertoo ystävilleen, että Jerusalemissa hänet vangitaan, häpäistään, ruoskitaan ja tapetaan, mutta hän nousee kuolleista kolmantena päivänä. He sulkevat mielensä kauhealta uutiselta ja kieltäytyvät uskomasta. Heidän ymmärryksensä käsitti tämän vasta Jeesuksen ylösnousemuksen jälkeen.

Fyysisestä sokeudesta kertoo jälkimmäinen osa. Sokea mies, joka on avuton ja syrjäytynyt, istui Jerikon tien vieressä kerjäämässä. Iso kansanjoukko ympäröi Jeesusta. Kuultuaan, että Jeesus kulkee ohi, hän käsitti, että apu oli lähellä. Toivo syttyy ja hän huutaa kovalla äänellä henkensä hädässä: ”Jeesus, Daavidin poika, armahda minua!” Väkijoukko yritti vaimentaa miehen, mutta hän huusi uudestaan ja kovemmin. Jeesus seisahtui ja käski tuomaan sokean eteensä. Jeesus kysyi: ”Mitä tahdot minun tekevän sinulle?" "Herra, että saisin näköni”, hän sanoi. Sokea sai näkönsä heti Jeesuksen sanottua parantavan sanan. Mies sai enemmän kuin pyysi: uskon lahjan, anteeksiannon, psykofyysisen parantumisen ja vapautumisen taakoistaan. Jeesus kuuli rukouksen ja auttoi. Mies ylisti Jumalaa yhdessä väkijoukon kanssa. Uusi opetuslapsi liittyi joukkoon.

Kristityn matka alkaa Jeesuksen kasvojen edestä joka päivä. Hän kuulee huutosi ja tulee eteesi. Hänen sanansa parantaa sisäisen ja ulkoisen sokeuden.  Paaston tarkoitus on kirkastaa ymmärrystä ja tyhjentää sielua roinasta ja kaikesta, mikä vetää etäämmäs Jumalasta. Syntien tunnustaminen tuo lähelle Jeesusta. Yhteydessään hän lahjoittaa uskon. Usko kirkastuu vaelluksessa kohti ikuista elämää yhdessä Jeesuksen kanssa. Lähde sinäkin matkalle paastoon opetuslasten lailla. Sillä matkalla silmät avautuvat.

Hanna Tolonen, vs. seurakuntapastori, Virkkalan aluetyö

Viikko 7/2022

Lähimmäisenrakkaus 

Osaanko minä rakastaa lähimmäistäni? Vaatiiko se rahaa, tarvitaanko siihen jotain erityistaitoja, paljonko se vie aikaa ja minkä ikäinen pitää olla?  

Lohjalaista somekeskustelua kun seuraa, niin lähimmäisenrakkaus on todella monimuotoista. Joku maksaa kassalla toisen ostokset lompakon unohduttua kotiin tai huomatessaan, ettei jonkun rahat riitä. Toinen pysäyttää autonsa ja auttaa hitaasti liikkuvan turvallisesti liukkaan tien yli. Naapuri tekee lumityösi, ennen kuin ehdit itse ulos. Ystävälliset sanat ja katseet saattavat pelastaa jonkun päivän ja tekevät muutenkin hyvää. Nämä ihan lähiviikoilta. Ihmiset ovat aina tehneet pieniä ja isoja lähimmäisenrakkauden tekoja. On hankittu apua tai autettu itse kadulla pyllähtänyttä, huhuiltu löytyneen pehmolelun omistajaa tai otettu karannut lemmikki talteen ja turvaan. Saatikka viimeisen parin vuoden ilmentymät. Käydään tutuille ja tuntemattomille tekemässä ruokaostokset turvallisesti ja tarkistetaan, onko kaikki hyvin, jos naapuria ei ole näkynyt.  

Raamatussa meitä opetetaan rakastamaan Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistämme niin kuin itseämme. Tekemään niitä tekoja lähimmäisillemme, joita toivoisimme tehtävän itsellemme. 

Vastaan alussa esittämiini kysymyksiin. Kyllä, minäkin osaan, ja niin osaat sinäkin. Ei vaadi rahaa, mutta saat käyttää sitä halutessasi. Ei tarvita erityistaitoja, jokainen voi auttaa omilla taidoillaan. Ja aikaakin se vie niin vähän tai paljon, kuin haluat antaa. Eikä ole oikeaa ikää toteuttaa lähimmäisenrakkautta, jokainen ikä on oikea omalla tapaa. Ja mikä parasta, itsellekin tulee hyvä mieli hyvistä teoista. 

Siunatkoon rauhan ja rakkauden Jumala sinua. 

Marjo Virtanen, Lohjan seurakunnan nuorisotyönohjaaja 

Viikko 6/2022

Millä meriiteillä kiusaajani pääsi taivaaseen?

Huomenna evankeliumi kertoo viinitarhan omistajasta, joka aamusta iltaan palkkasi itselleen työntekijöitä. Tuntipalkkaa ei ollut, joten sovittiin palkan päivän työstä olevan yhden denaarin suuruinen, oli työntekijä palkattu aamuvarhaisella tai vain tuntia ennen auringonlaskua. Jotka jo aamusta tulivat ja todella hikoilivat päivän viinitarhassa, näyttää tilanne jollakin tapaa epäreilulta. Mutta, se denaari oli myös heillä tiedossa. Niinhän sovittiin. 

Jos tuo viinitarha olisi taivas, luvataan meille silti vain sama taivas, olemmepa olleet hurskaita kristittyjä tai kunnolla rypeneet synnissä. Taivaassa ei ole kerroksia paremmalle tai huonommalle väelle. Itse asiassa ei ole taivaassa lainkaan meidän asiamme arvottaa toistemme elämiä. Tällainen arvottaminen on paitsi tämän ajan ilmiö, niin se saattaa ajaa pois taivaan tieltä.  

Eli kannattaako sittenkin elää holtitonta elämää ja vasta viime hetkellä kääntyä? Kun armo kuuluu kuitenkin jokaiselle teoistaan tai tekemättä jättämisistään huolimatta. Ei kannata ainakaan jättää elämättä, mutta kysymyksiä: Haluanko elää sellaista elämää, jossa vahingoitan itseäni, toista ja/tai luontoa? Mistä tiedän, mikä on viimeinen hetkeni? Mitä Jumala voisi minulle antaa jo tänään? 

Viinitarhan työmiesten tapausta enemmän Jumalan armon syvyys tulee esille siinä vääryydessä, jota minua kohtaan tehtiin. Jumala, annatko sinä hänelle noin vain anteeksi? En pysty käsittämään, millä meriiteillä kiusaajani pääsi taivaaseen. Miten hän voi saada saman armon kuin minäkin! 

Tämä on ansaitsematonta armoa. Jos/kun minä olenkin tuo kiusaaja, kuinka sydämeni iloitsee, riemuitsee ja ylistää Jumalaa, jonka armo ja rakkaus näkivät minut, kurjan. 

Siunausta ja armoa sinun elämääsi. 

Heini Nikander, ulkosuomalaistyön pappi Kölnissä 

Viikko 5/2022

Kynttilänpäivänä alkaa Yhteisvastuu-keräys

Yhteisvastuukeräyksen alku asettuu perinteisesti kynttilänpäivälle. Tänä vuonna aiheena on lapset ja nuoret, jotka ovat jääneet koronapandemian jalkoihin. Monet nuoret ovat kertoneet raastavasta yksinäisyydestä ja etäopiskelujen tuomasta ahdistuksesta. Monesti juuri aikuisen opettajan tai koulutovereiden tapaaminen ja kaikenlainen kohtaaminen ovat voineet jäädä taka-alalle pandemian kourissa. Yhteisvastuukeräys pyrkii kotimaassamme Lasten ja Nuorten keskuksen kautta tavoittamaan ns. Saapas -mallilla juuri näitä nuoria. Koskaan ei ole liian myöhäistä kohdata, nähdä ja olla lapsen ja nuoren vierellä. Ulkomailla tilanne on monin verroin karumpi. Koulut suljettiin jopa kokonaan sisällissodan jälkeen Etelä-Sudanissa. Etäyhteydet ovat olleet kaukainen haave, kuin toiselta planeetalta. Kirkon Ulkomaanapu pyrkii helpottamaan tätä tilannetta.

Kirkkovuoden pyhä, jolloin yhteisvastuukeräys alkaa, puhuu meille puolestaan vanhasta Simeonista, joka näki lapsen. SImeon otti lapsen syliinsä ja lausui yhdet Raamatun kauneimmat sanat. Samalla hän katsoi lasta silmiin, hän näki tulevaisuuden ja toivon konkreettisella tavalla tuossa lapsessa. ”Herra, nyt sinä annat palvelijasi rauhassa lähteä, niin kuin olet luvannut. Minun silmäni ovat nähneet sinun pelastuksesi.” (Luuk.2)

Sekä kynttilänpäivä että yhteisvastuukeräyksen alku puhuvat meille samasta asiasta. Kohtaamisen ja kuuntelemisen elintärkeästä tehtävästä. Kasvavat lapsemme ja nuoremme tarvitsevat vanhempiaan, turvallisia aikuisia, opettajia, rippikoulun työntekijöitä, isosia jne. Jokaisella meillä on Simeonin tehtävä kannustaa, nostaa ja kohdata. Seurakunnan elämässä tämä on ollut myös visainen haaste pandemian keskellä. Miten kohdata silloin, kun ei voi kohdata kasvotusten? Nykyaika on antanut meille lahjana kuitenkin erilaiset kohtaamisen sähköiset kanavat, joissa on ollut mahdollisuuden välittää sitä ikiaikaista ja kestävää sanomaa siitä lapsesta, joka on tullut etsimään kadonneita, pelastamaan elämän murjomia, nostamaan murheellisia ja tuomaan tulevaisuuteemme todellista toivoa ja iloa. Eipä ihme, että Jeesuksen äiti ja isäkin olivat ihmeissään siitä, mitä kynttilänpäivänä tuosta lapsesta heille sanottiin (Luuk.2)

Sampo Luukkonen, Pusulan alueen kappalainen

Viikko 4/2022

Matkakuumetta 

Huomasin facebookin muistot -osiosta, että olen kolme vuotta sitten ollut Lohjan seurakunnan lähettämänä Botswanassa opintomatkalla. Kyllähän siinä taas matkakuume iski selatessa kuvia reissusta. Pidän matkustamisesta ja kaipaan sitä kovin. Kaksi vuotta olen nyt kuitenkin viettänyt matkustamatta minnekään ulkomaille. Se on itselleni erikoista, mutta olen toisaalta nauttinut myös kotimaan kauneudesta näinä aikoina. 

Botswanan opintomatkalla ryhmämme koki ja näki paljon: paikallisten seurakuntien ja Suomen Lähetysseuran tekemää työtä köyhien ja syrjäytymisvaarassa olevien parissa, hyväntekeväisyystaidepajassa vierailu, vammaisten koulutuskeskukseen tutustuminen ja yhteinen kasvatuksen työpaja Gaboronen seurakunnan vapaaehtoisten kanssa. Pääsimme myös safarilla näkemään kirahveja, seeproja, norsuja ja antilooppeja. Päällimmäiseksi kuitenkin muistoihin ovat jääneet yhteiset jumalanpalvelukset Francistownin ja Gaboronen luterilaisissa seurakunnissa. Lämpö ja rakkaus, jolla seurakuntalaiset ottivat meidät suomalaiset vieraansa vastaan, oli todellista. Saimme ylistää Jumalaa yhdessä ja rukoilla toistemme puolesta. Tuli todella siunattu olo. Kristityt eri puolilta maailmaa jakaa saman uskon ja luottamuksen Jumalaan. Emme ole yksin.  

Jumalanpalveluksessa seurakunnan eri kuorot esittivät lauluesityksiään vuorotellen ja saimme mekin esittää setswanankielisen virren. Ihanaa oli kuulla uusia ja tuttuja lauluja, joilla kiitettiin Jumalaa. Erityisesti lämmitti pienten lasten laulamana itsellenikin lapsuudesta tuttu ”Jeesuksen rakkaus on niin ihmeinen, rakkaus ihmeinen. Niin korkea, ettei voi ylittää, niin syvä, ettei voi alittaa, niin laaja, ettei voi ohittaa, rakkaus ihmeinen.” He toki lauloivat sen englanniksi. Lapsen lailla mekin saamme luottaa Jeesuksen rakkauteen, joka on niin valtava, ettemme sitä voi ymmärtää. Tuohon rakkauteen voimme turvata asuimmepa Botswanassa tai Suomessa tai reissasimmepa missä päin maailmaa tahansa. Kantakoon Jeesuksen rakkaus lähtösi ja tulosi nyt ja aina. 

Mirja Luodes, nuorisotyönohjaaja, Lohjan seurakunta

Viikko 3/2022

Uskonko tai luotanko? 

Yhden totuuden aika on menneisyyttä. Onko oikeastaan ollutkaan aikaa, jolloin on oikeasti ollut vain yksi totuus? Julkisuudessa ehkä, mutta käytännössä ei. Jokainen ihminen valitsee, mitä tietoa uskoo, kenen sanoihin uskoo ja mitä perusteluja pitää totena. Aina löytyy tukea omalle käsitykselle. Niin kuin nyt vaikka, kun puhtaan Jumalasta, jonka toiset kirjoittavat muodossa jumala.  

Tulevana sunnuntaina Luterilaisessa kirkossa puhutaan uskosta Jumalaan. Esillä on, että Raamatun sivuilla kerrotaan ihmisistä, jotka olivat epätyypillisiä uskoessaan. Yksi luettavana olevista teksteistä on Matteuksen evankeliumista (Matt. 8: 5-13). Siinä kerrotaan miehittäjän edustajana paikkakunnalla olleesta sotilaasta, sadanpäämiehestä. Muualta tullut ihminen uskoi Jeesukseen niin paljon, että luotti tämän voivan parantaa hänen sairaan palvelijansa, ja etänä. Kertomus päättyy tietoon, että palvelija parani. Usko oli ollut luottamuksen arvoista, usko oli parantanut.  

Tänä päivänä paikalla joku olisi varmasti kuvannut ja tilannetta voisi arvioida videon perusteella. Ja pian joku kaivaisi netin kautta tiedon, onko videossa esiintyvät henkilöt niitä, joita väittävät olevansa. Onko koko video huijausta? Jotakin sotilaan, joukkoon kuulumattoman ihmisen, uskosta kertoo, että kuvaus tilanteesta on päässyt myös Raamatun sivuille. Vieraan vallan edustajan, sotilaan, käyttäminen esimerkkinä hyvästä ja toista ihmistä auttavasta uskosta, kertoo omaa kieltään tapahtuman merkityksestä. Yksilön taustalla tai asemalla ei ole merkitystä, kun jonkin asian toteutumiseen tarvitaan (myös) uskoa. Kun tapauksesta on alettu kertoa, paikalla olleet olisivat voineet helposti kumota valheen. Tämän lisäksi kristinuskossa on Jumala, joka kestää myös epäilyä.  

Onpa usko järkevää tai epärationaalista. Jokainen valitsee mihin uskoo. Toivottavasti hyvin perusteluin. Kirkossa luotetaan myös siihen, että Jeesus herättää uskon.  

Kati Pitkänen, pastori, Lohjan seurakunta 

Viikko 2/2022

Puhtaita päiviä

Tunnustaudun kalenteriasioissa perinteiden kunnioittajaksi. Olkoon vaikka mitä hienoja sähköisiä systeemejä, kyllä vuoden alussa pitää saada aloittaa ihan kunnollinen paperikalenteri! Edessä on 52 puhdasta aukeamaa. Sinne mahtuu kuulaita kevätiltoja ja mustarastaan laulua. Hellepäivän ukkoskuuro, syksyn saapaskelejä. Mietin, millä kaikella nuo päivät täyttyvätkään. Mitä itse suunnittelen, mitä elämä heittää kysymättä eteen?

Samalla vilkuilen olkani yli ja teen tilinpäätöstä menneestä. Mitä vanhasta vuodesta haluan ottaa mukaani tulevaan? Minkä on aika jäädä taakse?

Tunnustaudun myös ajoittaiseksi murehtijaksi. Siksi vuoden alussa, tyhjien kalenterisivujen äärellä, on hyvä vetää syvään henkeä ja tarkistaa oma asenteensa. Kuulostelen itsenäni: miten katson tulevaan? Peläten, epäillen, lannistuneena? Vai luottavaisena ja toivoen?

Erään erityisen raskaan vuoden jälkeen äitini huokaisi, että tuntuu siltä, kuin tulevaisuus olisi musta aukko. Tuolloin parasta prinsessavaihettaan elänyt tyttäreni kuunteli aikuisten juttuja ja korjasi napakasti: ”Mummo, ei tulevaisuus ole musta aukko. Tulevaisuus on pinkki aukko!” Sillä kertaa synkistely suli yhteiseksi nauruksi. Pinkistä aukosta on muistutettu perheessämme vielä vuosia myöhemminkin, kun toivottomuus on meinannut vallata alaa.

Yhä jatkuvan koronamyllytyksen keskellä tulevaisuus saattaa todellakin näyttää mustalta aukolta. Synkältä, arvaamattomalta, hallitsemattomalta. Omankin kalenterini puhtaille sivuille on jo sutattu koronarajoitusten tuomia peruutuksia ja muutoksia. Jälleen kerran varmaa on vain epävarma.

Siksi pysähdyn juuri nyt kalenterini etusivulle kirjoittamieni Raamatun sanojen ääreen: ”Älkää olko mistään huolissanne, vaan saattakaa aina se, mitä tarvitsette, rukoillen, anoen ja kiittäen Jumalan tietoon. Silloin Jumalan rauha, joka ylittää kaiken ymmärryksen, varjelee teidän sydämenne ja ajatuksenne, niin että pysytte Kristuksessa Jeesuksessa.” (Fil. 4:6-7)

Sanna Ylä-Jussila, kehitysvammaistyön pastori

Viikko 1/2022

Uusi vuosi joka päivä - armoa riittää

Hyvää uutta vuotta edelleen! Uusi vuosi, uudet kujeet ja mitä näitä sanontoja nyt on. Viikko on aloitettu ja ehkä eletty elämäntaparemonttia uuden vuoden huumassa. Tämän viikon evankeliumissa kerrotaan Jeesuksesta, joka nimettiin ja otettiin omaan uskonsa jäseneksi. Hänellä on elämä ihan alkumetreillä, ilman elämäntaparemontin tarvetta, tehtävä kuitenkin selvänä jo hänelle luotuna. Evankeliumia on yksinkertaisuudessaan jakeen verran Luuk 2:21: ”Kun oli tullut kahdeksas päivä ja lapsi oli ympärileikattava, hän sai nimen Jeesus, jonka enkeli oli ilmoittanut ennen kuin hän sikisi äitinsä kohdussa.”   

Tänään on todellakin uusi alku Jeesuksen vuoksi, kuten on joka päivä. Jeesus on nimetty ja hänellä on tehtävä ennalta annettuna: meidän pelastamisemme. Joulunlapsi on meidän puolestapuhujamme ja suojelijamme. Jokainen uusi aamu on kuin uusi vuosi, armoa täynnä.  Tänäänkin meidät armahdetaan. Jumala tarjoaa mahdollisuutta elää kanssamme.

Hän kutsuu meitä elämään ihmisenä ihmiselle. Kohdaten jokaisen arvokkaasti ja kunnioittaen. Hän kutsuu elämään myös sopusoinnussa luomakuntaa kunnioittaen, varjellen ja suojellen. Joka päivä on uusi mahdollisuus. Päivittäin saamme kyselle ja etsiä, mikä voisi olla minun polkuni Jumalan suuressa suunnitelmassa? Mihin minua tänään kutsutaan? Keiden kanssa kulkemaan? Kenen taakkaa jakamaan? Siihen saamme pyytää Jeesusta kulkemaan vierellemme.

Polulla ei tarvitse kulkea yksin. Matkaa saa tallustaa juuri sellaisella vauhdilla tai tavalla, joka tuntuu hyvältä ja toimivalta. Hän luvannut kulkea kanssamme, hän, joka syntyi vaatimattomiin olosuhteisiin. Hän tulee kaikkiin koteihin ja elämäntilanteisiin kohtaamaan meitä. Jeesus katsoo meitä rakastavasti, kannustavasti, antaa tilaa ja armahtaa. Hän ei jätä meitä vaan kulkee siinä vierellä antaen tilaa juuri sen verran kuin tarvitsemme. Meille tarjotaan runsasta ja monimuotoista elämää, ei vain uutena vuotena vaan, kaikkina vuoden päivinä Jumalan armon ja lupausten reppu varustettuna. Tähän uuteen päivään rukoilemme virren 509:4 sanoin: Sydäntäni ohjaa, anna minun, Herra, armossasi kasvaa, olla ihminen.

Riikka Karinto, diakoni, Lohjan seurakunta, Nummen aluesrk